Aikidotoiminta Raisiossa alkoi vuonna 1996, kun judopioneeri Juha Kärkkäinen pyysi Petteri Sileniusta aloittamaan harjoitusten ohjaamisen Raision Ryhdissä. Aikidon opetuksesta Raisiossa ovat vuosien kuluessa vastanneet myös Kari Toivonen, Jani Konttila ja Jura Levkin.

Vuoden 2012 alussa pääopettajana jatkoi Silenius. Hänen lisäkseen harjoituksia ohjaavat myös Heikki Saarenketo, Timo Virtanen, Juhani Hauhtonen, Tapio Kukka ja Akira Shintami.

Vuosi 2016 oli seuran 20-vuotisjuhlavuosi. Alla on kolmen opettajamme pohdintoja aikidosta.

——

Petteri Silenius Shihanin mietteitä aikidosta

Sinulta on vuosien kuluessa kysytty varmasti paljon aikidosta. Millaisia asioita on viime aikoina ollut mielessäsi aikidon harjoitteluun liittyen?

Petteri Silenius: Aikido muuttuu iän myötä ja mitä kauemmin sitä harrastaa, sitä henkilökohtaisemmaksi se muuttuu. Voisi sanoa, että aikido alkaa hengittämään ja virtaamaan itsessä. Aluksi opetellaan aikidon harjoittelemista, sitten tekniikoiden muotoa ja lopulta muotoon puhalletaan henki. Se on pitkä prosessi ja vie kauan aikaa. Mutta samahan se on elämän kanssa; sitä alkaa ymmärtämään vasta keski-iän jälkeen. Painopiste itselläni on ollut jo jonkin aikaa opettamisessa, pääsen harjoittelemaan muiden harjoituksissa aika harvoin joten yritän oppia opettamisesta. Siinä hyvänä pointtina on mahdollisuus testata tekniikkaansa monen ihmisen kanssa viikottain. Samaa tekniikkaa joutuu kokeilemaan kaikentasoisten oppilaiden kanssa.

Olet maininnut harjoituksissa, että opettajan oppilaalle näyttämä tekniikka on vain ehdotus tai malli. Oppilaan tulisi ymmärtää, ettei sama tekniikka välttämättä toimi kaikissa tilanteissa tai erilaisia hyökkääjiä vastaan. Millaisella mielellä oppilaan tulisi harjoitella ymmärtääkseen
tämän? Vai riittääkö, että käy vain ahkerasti harjoituksissa ja tekee parhaansa kehittyäkseen?

Petteri Silenius: Muodolla ei tee mitään, jos siihen ei sisälly vahvaa keskustavoimaa (koko kehon käyttö) ja spirittiä eli oikeanlaista mielen vireyttä. Pelkkä muodon toistaminen päivästä toiseen ei saa tekniikkaa toimimaan. Tarvitaan päättäväistä asennetta, halua kehittää omaa fysiikkaansa ja henkeään paremmaksi ja toimivammaksi.
Helposti ajattelemme, että on olemassa joku ideaali tekniikan muoto, jonka löytämällä kaikki helpottuu ja ratkaisut löytyvät. Vain kokemus ja tatamilla vietetty aika osoittavat, että aikidon toimivuus on riippuvainen siitä kuinka keskitymme jokaiseen harjoitusparin hyökkäykseen yhtä avoimesti ja nollatilanteesta. Kyse on oikeastaan oikean mielentilan löytämisestä. Jokainen uusi harjoituspari pakottaa tekniikan muokkaamisen uusiksi ja parille sopivaksi. Hänen oikea puolensa voi vaatia hieman erilaisen tekotavan kuin vasemman. Myös oma vasen puolesi voi olla heikompi kuin oikea puolesi. Pitää siis olla mieluummin sopeutumiskykyinen kuin pakottaa pariasi tiettyyn muotoon, joka ei ehkä sovellukaan kyseiseen hetkeen ja tilanteeseen.

Raision Ryhdin aikidojaos juhli, vuonna 2016, 20. toimintavuottaan. Millaisia asioita korostaisit tai pitäisit tärkeinä aikidoseurojen kestävässä toiminnassa?

Petteri Silenius: Ohjaajien asenne on tärkeä, koska he ovat kuin kokit ravintolassa. He tekevät ruokaa joka joko maistuu tai ei. Aikidossa kokit myös tarjoilevat ruuan. Ohjaajien pitää olla ulospäin suuntautuneita ja välittää harjoittelijoille aikidon ideaa. Mitä kokeneempia opettajat ovat, sen parempia. Ohjaajien pitää kouluttaa itseään käymällä leireillä ja harjoittelemalla itse. Vuorovaikutus muiden ohjaajien kanssa ja kokeneempien opettajien seuraaminen luo aina uusia virkistäviä ideoita omaan harjoitteluun ja niitä voi jakaa myös omassa seurassa eteenpäin. Dojon ilmapiiri on tärkeä sekä puitteet. Jos dojo on likainen ja epäterveellinen, eivät harjoittelijat mielellään käy harjoituksissa. Myös jos yhteinen ilmapiiri on myrkyllinen, oppilaat katoavat. Opettajilla on siis täysi vastuu siitä, että harjoittelijat pysyvät mahdollisimman pitkään aikidon parissa ja nauttivat sen harjoittelusta. Tärkeää seuratyöskentelyssä on tietysti seuran johtaminen. Luodaan puitteet harjoittelulle, suuntaviivoja, kokoonnutaan miettimään epäkohtia ja pyritään korjaamaan ne. Seuran johtohenkilöillä pitää olla organisointikykyä ja heidän tulee pitää kontakteja muihin seuroihin ja Aikidoliittoon. Meillä on pieni seura ja olemme jaos isommassa seurassa joten seurabyrokratiaa ei ole paljon. Kuitenkin se osa on myös tärkeä osa kokonaisuutta, joka mahdollistaa aikidon kasvun ja kehittymisen Raisiossa.

——

Heikki Saarenkedon harjoittelutaustasta ja opintomatkoista Japaniin

Heikki, olet harjoitellut aikidoa myös Japanissa. Keiden opettajien dojoilla ja missä?

Heikki Saarenketo: Japaniin matkustin ensimmäisen kerran 1998. Maan kulttuuri ja budolajit kiinnostivat. Suomessa olin tätä ennen harjoitellut mm. jujutsua nelisen vuotta. Vietin pari viikkoa Tokiossa ja aloitin harjoittelun Hombu Dojolla. Samana vuonna muutin Joensuuhun, jossa jatkoin Hirvosen veljesten ohjauksessa. Joensuu Aikikain ajoilta minulla on monta merkittävää ystävää.

Vuonna 2000 matkustin ensimmäisen kerran Shinguun, jossa edesmennyt Michio Hikitsuchi -sensei antoi minulle luvan harjoitella Kumano Juku Dojolla. O-Sensein perustama, ajan ja harjoittelun kuluttama sali teki minuun vaikutuksen, kuten myös Kumanon vuoristoseutujen luonto. Sittemmin kaikki harjoittelumatkani ovat suuntautuneet Shinguun. Hikitsuchi-sensei kuoli 2004 ja tässä vaiheessa dojon johdossa jatkoi Motomichi Anno -sensei. Shingussa tutustuin myös Yuichi Nagakuchi -senseihin sekä Kiichi Hine-senseihin. Kaikki mainitut opettajat ovat opastaneet minua eteenpäin harjoittelussani ja olen kiitollinen heidän neuvoistaan ja ohjauksestaan. Myös Petteri Sileniuksen kannustus ja tuki ovat auttaneet toteuttamaan näitä matkahankkeita, suuri kiitos kuuluu hänellekin. Lukemattomia muitakin tärkeitä ystäviä ja ohjaajia haluaisin mainita – heitä on paljon.

Voisitko kertoa mieleesi jääneistä harjoittelukokemuksistasi Japanissa? Entä muuttuiko suhtautumisesi harjoitteluun ensimmäisten vierailujesi aikana?

Heikki Saarenketo: Vahvimmin mieleeni ovat jääneet monet varhaiset tunnit Kumano Juku Dojolla, kun jatkoimme harjoittelua varsinaisten aamuharjoitusten päätyttyä. Useimmiten paikalla olivat Anno-sensei ja Mika Saarinummi, joka on minulle eniten opettanut Kumano Juku Dojon perustekniikkaa ja auttanut ymmärtämään O-Sensein perintöä. Hikitsuchi-sensein ohjauksessa en valitettavasti ehtinyt olla kuin lyhyen ajan, mutta aiemmin Shingussa vakituisesti asuneen Mikan ja Anno-sensein kanssa harjoitellessani aloin vähitellen saada kosketusta aikidon periaatteisiin, joiden hiominen jatkuu yhä. Suhtautumiseni harjoitteluun Shingun-retkien aikana muuttui ehkä sikäli, että ahkeran fyysisen tekemisen lisäksi aloin pohtia aikidoa aiempaa laajempana osana elämää. Miten rakentaa hyvää ja rauhallista elämää yhdessä toisten kanssa? Tämä on painava kysymys, jonka rinnalla aikidon tekniikka on helppoa.

——

Timo Virtasen tajunnanvirtaa aikidosta

Sinulla on pitkä ja monipuolinen tausta budosta. Onko harjoittelu muuttunut vuosien saatossa jollain tavalla?

Timo Virtanen: Treeni on muuttunut, keho muuttuu, itse oppii jotain ja muutosta ei itse oikeastaan huomaa. Ehkä on siirtynyt siihen, että näkee samoja asioita eri paikoissa, eri lajeissa. Yritän nyt käydä mm. painijoiden kanssa treenaamassa torstaisin. Kehon hallinta, voiman tunne ja jonkinlainen luonnollinen liike tulee sinänsä mukaan. Paljon on kyllä sellaista ei-luonnollista itsellä liikkumisessa. Oppia voi hakea monesta paikasta ja oppia saa jokaiselta. Ehkä yksi muutos on se, että aina kun tapaa uuden treenaajan, hakee enemmän oppia, tehdään yhdessä.

Millaisia asioita korostat tällä hetkellä opettaessasi aikidoa?

Timo Virtanen: En koe olevani aikidossa opettaja. Petteri on opettaja. Minä treenaan ja jaan muille juttuja, joita olen huomannut. Usein treeni menee siten, että perusideasta lähdetään, homma elää porukan mukana ja siitä se tekniikkasetti lopulta menee kasaan. Luovuutta ja yhteistoimintaa! Uken (hyökkäysaloitteen tekijä, joka vastaanottaa nagen tekniikan) toiminta luo mahdollisuuden tehdä tekniikkaa. Vahingoittaminen on helppoa ja ehdottomasti poissuljettua, sillä vaikka paikat löytyvät, niitä ei pidä käyttää. On vaikeampaa toteuttaa tekniikkaa siten, että ei käytä väkivaltaa. Se on oikeastaan kuitenkin se tavoite, jota korostan. Tehdään yhdessä, koska toista ei oikeastaan voi opettaa. Olen tullut työssäni hyvin skeptiseksi (opetustyö) termin opettaa kohdalla.. pyrin viemään ihmisille jotain ideaa, ja he opettavat itseään. Oppiminen on ihmisen toiminnassa tapahtuvaa muutosta eikä sitä muutosta voi kukaan ulkopuolinen tehdä, vaan se on jokaisen itse tehtävä. Tähän voi antaa ideoita ja tukea. Tehdään yhdessä ja opettaja kulkee samaa matkaa yhdessä eteenpäin ja ottaa oppia treenaajilta. Muutokseen voi antaa suunnan, mutta jokaisen on se oma polkunsa kuljettava.

Mielen vapaus on tärkeää, eli ei jäädä liikaa miettimään ja analysoimaan tai tuomitsemaan. Tehdään ja tutkitaan – kehon tunne kertoo, missä mennään!

Usein harjoitellaan vyötä varten. Itse haluan treenata aikidoa. Olen tullut ensimmäistä kertaa aikidon pariin 10-vuotiaana – olin välillä poissa.. Kehoa ei pidä rikkoa, joten on toimittava siten, että aikidosta tulee hyvä mieli.